Ikä­vuo­sien saarna

Eihän täs­sä näin pitä­nyt käy­dä. Minä, nuo­ri mies, kat­son pei­liin ja siel­tä kur­kis­taa joku kal­juun­tu­nut äijä. Krop­pa antaa lisään­ty­viä merk­ke­jä väis­tä­mät­tö­mäs­tä rap­pios­ta. Kun­toi­lu­kin on vaan vii­vy­tys­tais­te­lua. Lisään­ty­vät rutut naa­mas­sa ker­to­vat jo jon­kin­lai­ses­ta elä­män­ko­ke­muk­ses­ta. Onnek­si pää vie­lä muu­ten toimii.

Vas­ta­han kaik­ki alkoi. Äsken vie­lä kir­mat­tiin pit­kin tan­te­rei­ta ilman huo­len häi­vää. Kaik­ki oli täs­sä ja nyt. Tule­vas­ta ei tar­vin­nut huo­leh­tia. Kesäl­lä pais­toi aina aurin­ko ja hei­nä tuok­sui. Tal­vi tar­koit­ti lun­ta, ja puusuk­sil­la men­tiin kou­luun. Har­maa arki on saa­nut kul­tauk­sen päälleen.

Täl­lai­nen poh­din­ta ei ole uut­ta. Jo lähes 3000 vuot­ta sit­ten kunin­gas Salo­mok­si arvel­tu ”Saar­naa­ja” kir­joit­ti runol­li­ses­ti van­huu­den vai­vois­ta. Hän ker­too kuva­kie­lel­lä vapi­se­vis­ta käsis­tä, kuma­raan pai­nu­neis­ta har­tiois­ta, har­ve­ne­vis­ta ham­pais­ta sekä heik­ke­ne­väs­tä kuu­los­ta ja näös­tä. Arki muut­tuu vai­keak­si. Ruo­ka­kaan ei tun­nu mais­tu­van mil­tään, edes maus­tet­tu­na (Saarn. 12:1- 8).

Saar­naa­jan pää­point­ti ei ole kui­ten­kaan nuo­ruus­vuo­sien hai­kai­lu tai paluu van­haan hyvään aikaan. Terä­vä­nä kär­ke­nä hänen runoi­lus­saan on keho­tus kään­tyä Juma­lan puo­leen: ”Muis­ta Luo­jaa­si nuo­ruu­des­sa­si, ennen kuin pahat päi­vät tule­vat ja jou­tu­vat ne vuo­det, jot­ka eivät sinua miel­ly­tä”.

Entäs jos ei ole muis­ta­nut? On tul­lut pää­asias­sa tor­jut­tua koko kiusal­li­nen Juma­la. Elä­mäs­sä on ollut tär­keäm­piä asioi­ta. Nyt ne tun­tu­vat tyh­jän­päi­väi­sil­tä. Pahat päi­vät ovat tul­leet. Ja mik­si näi­tä muis­to­ja men­nei­syy­des­tä pul­pah­te­lee mie­leen yhä tiheäm­min. Onko se val­mis­tau­tu­mis­ta johon­kin suu­reen loppuselvittelyyn?

Elä­män­sä kipeim­män kysy­myk­sen, ”pis­ti­men”, edes­sä apos­to­li Paa­va­li sai Juma­lal­ta arvok­kaan vas­tauk­sen: ”Minun armos­sa­ni on sinul­le kyl­lin, sil­lä minun voi­ma­ni tulee täy­del­li­sek­si heik­kou­des­sa” (2. Kor. 12:9). On pal­jon poh­dit­tu, mikä oli tuo Paa­va­lin pis­tin. Se on toi­sar­vois­ta, kos­ka itse kul­la­kin meil­lä on oma pis­ti­mem­me. Hei­kok­si mei­dät tekee vii­meis­tään van­huus. Jos men­nyt elä­mä tuo­mit­see sinut, niin Juma­la tah­too armah­taa. Riit­tää, kun kään­nyt Hänen puo­leen­sa. Hänen voi­man­sa on suu­ri vie­lä van­huu­den heikkoudessakin.

Mark­ku J. Kumpula

Kir­joi­tus on jul­kais­tu myös Niva­la-leh­des­sä to 25.3.2021