Kai­paus paratiisiin

Olen kevä­tih­mi­nen. Mie­les­tä­ni kevät on paras­ta vuo­den­ai­kaa. Kevääl­lä aurin­ko alkaa läm­mit­tää pai­dan­sel­kää, mura rupe­aa tuok­su­maan ja kuo­vien ääni kuu­luu taas pel­to­jen yllä. Ruo­ho alkaa viher­tä­mään talo­jen sei­nus­toil­la ja ensim­mäi­set per­ho­set lepat­te­le­vat ilmas­sa. Maa­mie­het teke­vät kyl­vö­jään. Ihmi­set muut­tu­vat puhe­liaim­mik­si. Toi­vo herää, kaik­ki on vie­lä mah­dol­lis­ta, kesä on tulossa.

Sil­ti kesäl­lä­kään ei kaik­ki aina mene put­keen. Vet­tä sataa lii­kaa tai lii­an vähän. Läm­min­tä sai­si olla, mut­ta kol­me viik­koa hel­let­tä on jo lii­kaa. Ja nur­mi­kon vakio­pi­tuu­dek­si riit­täi­si hyvin pari sent­tiä, ilman joka­viik­kois­ta leik­kuu-urak­kaa. Met­säs­sä oli­si muka­va liik­kua, mut­ta mik­si nii­tä sääs­kiä ja paar­mo­ja pör­rää pil­ve­nä ympä­ril­lä? Ja pun­kit. Kumi­saap­paat on olta­va hel­teel­lä­kin, jos lii­kut käär­mea­lu­eel­la. Kevät tai­si luva­ta enem­män kuin kesä antoi.

Syk­syl­lä kor­ja­taan satoa, varus­tau­du­taan tal­veen. Hai­keut­ta on jo ilmas­sa. Päi­vät lyhe­ne­vät ja illat pime­ne­vät. Kevään valoi­sien aamu­jen tilal­la sei­soo aamusu­mu. Kur­ki­au­rat huu­ta­vat hyväs­te­jään ja kel­las­tu­neet leh­det alka­vat tip­pua puis­ta. Luon­to aset­tuu tal­vi­te­loil­le, val­mis­tau­tuu kuo­le­maan. Lop­pusyk­syn syn­keys ja tal­vi mene­vät hor­rok­ses­sa. Mut­ta toi­vo elää, uusi kevät on tulossa.

Mis­tä vuo­den­kier­to meil­le ker­too? Minul­le se ker­too mene­te­tys­tä para­tii­sis­ta. Näyt­tää sil­tä, että jokai­sen ihmi­sen taka­rai­vos­sa on jon­kin­lai­nen tie­toi­suus täy­del­li­ses­tä ympä­ris­tös­tä, täy­del­li­ses­tä kau­neu­des­ta, täy­del­li­ses­tä elä­mäs­tä. Nykyi­ses­sä syn­nin tur­me­le­mas­sa maa­il­mas­sa näem­me sii­tä vain vilauk­sia. Lopul­lis­ta var­muut­ta tule­vai­suu­des­ta eivät anna mil­joo­nat pank­ki­ti­lil­lä, suo­ri­te­tut oppiar­vot eikä edes hyvä ter­veys. Van­huu­den raih­naus ja sai­rau­det muis­tut­ta­vat lähes­ty­väs­tä kuolemasta.

Juu­ri tätä var­ten Juma­la lähet­ti Poi­kan­sa maa­il­maan: anta­maan toi­von toi­vot­to­mil­le. Tämän sai kokea rois­to, joka elä­män­sä vii­mei­si­nä het­ki­nä pyy­si Jee­sus­ta muis­ta­maan hän­tä. Jee­sus vas­ta­si hänel­le: ”Toti­ses­ti minä sanon sinul­le: tänä päi­vä­nä sinä olet minun kans­sa­ni paratiisissa”(Luuk. 23:43). Olkoon hän esi­merk­ki­nä meil­le tänään Juma­lan armos­ta. Kos­kaan ei ole lii­an myö­häis­tä kään­tyä Jee­suk­sen puo­leen. Todel­li­sen para­tii­sin ovi auke­aa vain hänen kauttaan.

Mark­ku J. Kumpula

Kir­joi­tus on jul­kais­tu myös Niva­la-leh­den Totuu­den sana-pals­tal­la to 27.7.2024